Rasitetta

Torstaina kun maileri hakkas polveensa kiveen, minä join rasitetta. Paljon. Keskiviikkon keskeytin sen vitun hölkän 4 ja 5km välillä, 4km taittu johonkin reiluun 15min ja sitten anto semmosta kylkipistosta että ei hyvä tosi. Puoltoistatuntia otatuksen jälkeen ei pystyny vieläkään hölköttään. Kyllä vitutti, ilmanen startti, ja taivaan tuuliin sekin mahollisuus. Eka kerta kun juoksukisassa jouduin vetään sivuun ja toteemaan että petin itteni. Itsepetos, petturi, paska. No torstaina käväsin tämän tasavallan pääkaupunnissa, olin jo yöllä juonut rasitetta, ja päivän mittaan sitä tuli litkittyä lisää. Illalla ravasin 7km verryn ja ihmettelin uutta naapurustooni. Rasitetta meni, voin sanoo. Perjantaina tuntukin jo siltä että koko oringenin ja männä viikon rasitteet oli juotu, roppa oli helvetin rasittunu. To-Pe yönä rasitetta oikein hyöky kroppaan, aamulla kun heräsin ei meinannu jaksaa nostaa silmäluomia kun nekin oli hapoilla. Ei jaksanu edes nukkua yöllä, kroppa oli aivan helvetin rasittunu. Noh, päätin pistää rasitteen kanssa lutraamiselle stopin. Laitoin lenkkarit nurkkaan oottamaan semmmosta päivää, semmosta hyvää. En aatellu pariinpäivään mitään urheiluun liittyvää, paitsi Mäen Tiiaa, uutta SUOMENMESTARIA! VIttu, ei suotta perustettu FUNCLUBBIA. Ei voi muutaku hymyillä. No sunnuntaina sitten tuntu jo vähän semmoselta päivältä, mutta maltoin. Tänään kävin 90min juoksemassa mettässä. Tuntu mukavalta. Soittelin mailerillekkin sieltä mettästä, oli niin mukavaa, ja paras ilo on ilkosillaan olo. No ei ole, vaan jaettu ilo, siksipä soittelin.

Tosiaan anto rekyyliä vasta tuon juoksukisaluuseroinnin jälkeen. Hyvin jännä, hyvin jännä juttu. Oringenin jälkeen ei kyllä ollu väsynyttä stimunkia, mutta se tuli tuolla tavoin viiveellä, kaato rasitteet jälkikäteen kroppaan.

Kaikkee muutakin on tapahtunu, askarruttavia asioita. Mutta eipä niitä enään muista muutaku sillon ku niitä ajatteleen. Eikä nyt ole ajattelemisen aihetta. Paitsi Siikis juoksi kovaa kalevalaisissa vitosen, jumalaade mä sanon. Mies menee piloilla suunnistajana.

ulkoilua

Sunnuntain pitkälenkki 35km ja suunnilleen 3:40h. Ylämäkiä kävellen, muuten hokihölkkää. Siis lähinnä ulkoilua jossa kerty kilometrejä jalkojen päällä. Välillä poikkesin mettän puolelle, suurimmaks osaks samoilin mettäautoteitä. Paljon oli nähtävää, mm. kaks nättiä tyttöö, blondeja. Toinen tuli pappatunturilla vastaan, valehtelematta mulla oli kovempi tahti vaikka en kertaakaan alle 5min/km vauhtia lykänny yli 200m matkaa. Pappis oli varmaan VÄHÄ tukossa, kauheeta ääntä se kuitenkin piti. Toinen kurkki kylän makasiinin yläkerran ikkunasta kun menin hautuumaalle juomaan vesipostista. Sitte oli häiriintyny töyhtöhyyppä joka lens parisataa metriä mun rinnalla, ihan kahen metrin päässä pään korkeudella. Ois varmaan saanu tiikeriloikalla sen kiinni. Sekin piti järkyttävää meteliä. Kovin meteli kuitenkin kuulu kun olin taas yhelle juottopisteelle menossa, vanhalle lähteelle. Joku ampu haulikolla alle 100m päässä. Hyvin on intin opit menny päähän kun olin munat turpeessa samantien. Toisaalta olin kyllä oppinu jo ennen inttiä heittään maihin aina kun lähellä ammutaan, tääläpäin pyssyjen pauke on aika normaalia. No huutelin sitten sieltä mättään takaa että "tuleeko lisää?!" kukaa mitää vastaillu, kävin lähteeltä hörppimässä vedet ja lähdin haisteleen että kuka sielä oikeen ammuskelee. Kyllähän siä jotai porukkaa oli vanhassa hiekkamontussa, en jääny kyseleen, enkä näyttäny edes itteeni, piilosta vähän aikaa vahtasin. Pitää huomenna käydä kattomassa onko sinne kuopattu joku. On tullu luettua niinpaljo dekkareita että rupes mielikuvituski laukkaan.

Minne pääsee helteitä karkuun ku järvessä vesikin on jo hellelukemissa, 27 astetta meinaan.

Jou

Nuori poika aloitti rakentamaan taloa noin kuusivuotta sitten. Tarkotuksena oli tehdä kaikki kunnolla alusta alkaen. Ensin kaivettiin perustukset ja samalla tehtiin viemäri, vesi ja sähkö johdoille vaurakset. Pohjien päälle ruvettiin tekemään kivijalan valumuottia, pelkän valumuotin teko ja raudoitus työt kesti vuoden päivät ja rahaa paloi tässä vaiheessa jo paljon. Onneksi poika sai tukea vanhemmiltaan. Sitten aloitettiin valamaan, perustusten valaminen kesti pitkään, melkein kolme vuotta. Se vaati pitkää pinnaa erinäisistä vastoinkäymisistä johtuen, tässä vaiheessa poika sai jo tukea ulkopuolisilta tahoilta jotka uskoivat pojan tekemiseen ja talon valmistumiseen. Poikakin uskoi. Pojasta kasvoi rakentamisen lomassa nuori mies, mies jonka elämä pyöri pelkästään keskeneräisen talon ympärillä. Pikkuhiljaa rakennus alkoi nousta harjakorkeuteen, kaksivuotta sitten talo sai tiilikaton ja seiniin säävuoren. Sisätiloissa silti oli paljon tehtävää vaikka talo ulospäin rupesi jo valmiilta näyttämään. Seinillä oli pelkät cybrokki levyt ja lattia oli vain karkeaa petonia. Poika väkersi talonsa parissa rakkennusmestarinsa uusin opein ja valmista alkoi syntyä nopella tahdilla. Vuosi sitten talvella taloon saatiin ikkunat ja ovet paikoilleen ja putkitöiden valmistumisen myötä taloon saatiin lämmitys. Samalla ulkopuolisten tahojen tuki kasvoi, jotenka nuoren rakentajan ei tarvinnut huolehtia enään jatkuvasti rahoituksesta. Keväällä kuitenkin rakentaminen keskeytyi työtapaturman takia pariksi kuukaudeksi, tällöin ei rakkennus edennyt suuntaan taikka toiseen. Kun poika vihdoin kesällä sai itsensä kuntoon hänen oli keskeytettävä työt kokonaan. Suomen valtio päätti puuttua peliin. Lähes valmistalo sai purkutuominen puutteellisten rakennuslupien, sekä rakennusmääräysten laiminlyönnin johdosta. Tämä oli silkka oikeus murha. Kuin Stalin konsanaan, valtion virkamiehet pakkosiirsivät pojan pois lähes valmiista kodistaan ja jyräsivät talon maantasalle. Korvauksia ei herunut mistään suunnasta, poika oli menettänyt kaiken. Kuudenvuoden uurastus oli valunut hukkaan, tuhansien ja taas tuhansien eurojen panostukset olivat tiessään. Käteen jäi luu.