Armeija aika on erittäin hienoa ja palkitsevaa. Sieltä palataan miehinä! Erityisesti ”sotaharjoitukset” syksyn pimeissä, kylmissä ja sateisissa keleissä antavat todella mahtavan fiiliksen, sitä tuntee ittensä tärkeäksi, eikä edes karuimmissa olosuhteissa toimintakyky rajoitu varusteiden heikkouteen. Erilaiset, mielenkiintoiset ja haastavat tehtävät nostattavat palvelusmotivaatiota. Säännöllinen, ravitseva ruoka tekee varsinkin urheilijoille hyvää. Harjoitusvapaat järjestettiin prikaatin puolesta mainiosti, ei tarvinnut erikseen kuluttaa aikaa lappujen täyttämiseen. Ennenkaikkea ne lukuisat ystävät joita armeijasta saa lämmittävät mieltä myös palveluksen jälkeen. Erityisesti meidän ryhmässä vallitsi loistava ME-henki, myös kouluttajien kanssa oli helppo keskustella mistä tahansa. Suurin pettymys armeijan aikana oli se kun ei tullut valituksi aliupseerikurssille. Olisi ollut todella hienoa päästä kokemaan miltä tuntuu johtaa ryhmää, ja ennenkaikkea se hyöty mikä jäi siviiliin saamatta aliupseerikurssin myötä harmittaa. No parhaamme teimme! Siitä ei jäänyt kiinni. Tällä hetkellä tuntuu tyhjältä, ehkä hieman masentaa kun tuo kaikki hieno on ohi.
EI!
Armeija aika oli aivan perseestä, ainakin urheilevien nuorten mielestä. Suurimmalla osalla varusmiespalveluksesta palaavilla miehillä on pää pehmentynyt ja henkinen ikä on tippunut 14 vuotiaan tasolle. Jos siellä jotain oppii niin ainakin karttamaan töitä. Yritetään mennä piiloon ja päästä mahdollisimman helpolla ku jotain hommia tarttis tehdä. Ja nuo sotaharjotukset.. naurettavaa. Jos jonku mielestä on hienoa olla kaks päivää nukkumatta ja käytännössä syömättä ni ei oo kaikki kotona. Eikä se mitään kasvata. Noita rasvapalloja kasvattais se että ne menis pururadalla hikoilemaan. Intin varusteet, vallanmainioita. Ainoa varuste joka ei ime vettä on pyyhe. Rynnäkkökiväärin purkamista 2 tuntia, joka ilta, kahden viikon ajan ei voi sanoa erilaiseksi eikä mielenkiintoiseksi eikä edes haastavaksi. Ruoka, no se oli säännöllistä, mutta se mokko mitä siellä tarjotaan ei todellakaan ole mitään ravitsevaa. Hiilihydraattia, ei muuta. Harjotusvapaita sai anoa joka viikko, ja ne piti anoa jokaisen urheilijan yhteen ja samaan lappuun. Sieltä ku yks nimi unohtu niin samanikäinen, siviilissä täys nöösi, varusmiesjohtaja, herra isoherra alikersantti sano että ei mennäkään reenaamaan. Hienoa! Palvelustovereiden kanssa oli niin hyvät välit että en kehdannu vielä intin aikana poistaa niitä facebook kavereista, nyt kehtaan. Kouluttajat ei tunnu piittaavan varusmiehistä laisinkaan, minkähän takia ne on siellä hommissa? Nojoo kai niitten tommosta roolia pitää vetää. Eihän siitä muuten mitään tulis. Ainoastaan liikuntakasvatusupseerit ja pari nuorempaa vänskää tuntu olevan inhimillistä sakkia. Pv:n johtajakoulutus, aikamoista propagandaa. Hyötyä siviilissä.. Ehkä 50 vuotta sitte? Nykyään on vaikeampi välttää joutumasta aliupseerikurssille ku sinne pääseminen. Onneks ei sinne päädytty, ei meinaan oltais kotona. Ja ei muuten varmaan masenna olla reservissä tuntuu niin helvetin hyvältä!
Ja tosiaan pitihän tota vapautumista juhlia. Neljättä päiväähän siinä mentiin ennenku tajus lopettaa ryypiskelyn. Vatta on vieläki sekasin. Mutta nyt on taas päästy reenamisen makuun. Tai siis oon mä lenkillä käyny, juosten. On muuten erittäin mielekästä puuhaa! Lähetää nyt kuitenki varovasti liikkeelle, ettei vaa kävis mitää, niinku on tapana sanoo.
Ja se olikin Ilkka eikä Ismo, siis Alanko. Kovin on samannäkösiä vellokset!
